Sijaintisi: Etusivu > OHJELMISTO > KIM, LEKKI & NAMWAAN > Kim, Lekki & Namwaan -esityksen valmistamisesta
 

Kim, Lekki & Namwaan -esityksen valmistamisesta

Tämä työ sai alkunsa joitakin vuosia sitten. Siskoni oli töissä Diakonissalaitoksella ja olin hänen luonaan kylässä. Kuuntelin sivukorvalla, miten hän puhui erään kollegansa kanssa jostakin projektista, joka heillä oli parhaillaan käynnissä thaimaalaisten maahanmuuttajien kanssa. Tulin ajatelleeksi, että Suomessa on valtavan suuri ulkomaalaistaustainen vähemmistö, joka koostuu etupäässä naisista, jotka ovat päätyneet tänne avioliiton myötä. 

Samaan aikaan pohdin teatterin dokumentaarista ulottuvuutta. Olin nähnyt oman osani tosi-tv:tä ja kaikkea sitä todellisuuteen perustuvaa materiaalia, jota ihmiset lataavat kahmalokaupalla netin syövereihin. Pidin dokumenttielokuvia lähes aina fiktiivisiä kiinnostavampina ja lueskelin mielelläni kirjallisuutta, jolla oli suora suhde todellisuuteen; elämäkertoja, tietokirjoja, autofiktiota ja niin edelleen. Teatteriin olin kuitenkin nähnyt tosielämän uineen vain vähän. Olin päässyt joitakin kertoja kokemaan saksalaisen Rimini Protokoll -ryhmän esityksiä ja ehkäpä ne olivatkin vaikuttaneet omalta osaltaan ajatteluuni. Oli miten oli, kotimaassa teatterilavalle nousivat kuitenkin enimmäkseen ammattiin koulutetut, hyvän kielitaidon ja jotakuinkin keskiluokkaisen taustan omaavat Suomessa syntyneet ja kasvaneet näyttelijät. Mietin, voisinko antaa näyttämön välillä jonkun muun ihmisryhmän käyttöön ja silloin muistin thaimaalaiset. 

Thaimaalaisissa minua kiehtoi erityisesti niin sanottu rakkausperäinen maahanmuutto. Maahanmuuttoa käsitellään usein pakolaisuuden tai työperäisen muuttamisen kautta. Rakkauden takia muuttamista pidetään kai jollakin tavalla ei-poliittisena, yhteiskunnasta irrallaan olevana ilmiönä. 

Samaan aikaan halusin yhä tarkastella suomalaisuutta. Aihe oli keskiössä jo edellisessä teoksessani Tavallisuuden aave, mutta tällä kertaa halusin lähestyä asiaa toista kautta. Halusin tutkia kulttuuriamme tänne muualta tulleiden näkökulmasta. Mikä siitä, mitä me uskomme suomalaisuudeksi lopulta pitää paikkaansa? Millä tavalla suomalaisuus näyttäytyy sellaiselle ihmiselle, jolle ei ole lapsesta asti hoettu, että on lottovoitto syntyä tänne? Ja näyttäytyykö maamme lottovoittona sellaiselle, jolla ei ole sujuvaa suomenkielentaitoa, vaaleaa tukkaa ja sinisiä silmiä? 

Teatteri Jurkka kiinnostui ajatuksestani ja sain esitykselle puitteet. Päätin etsiä kolmea esiintyjää. Heidän löytämisensä ei ollut kovin helppoa. Liimailin lappusiani ympäri kaupunkia, mutta yhtäkään yhteydenottoa ei tullut. Lopulta löysin thainkielisen yhteyshenkilön ja hänen avullaan sain ilmoitukseni sujautettua thaimaalaisten suljettuun facebook-ryhmään. Pikkuhiljaa koekuvauksiin alkoi ilmaantua naisia. Ainoat osallistumiskriteerit olivat kohtuullinen suomen- tai englanninkielentaito, halu olla mukana esityksessä ja se, että oli muuttanut Suomeen rakkauden takia. 

Huomasin pian, että thaimaalaiset olivat hiukan epäluuloisia ja moni kysyikin ensimmäiseksi, käsittelisikö työ jollain tavalla seksiä. He vaikuttivat kovin kyllästyneiltä siihen kuvaan, joka heistä oli suomalaisessa mediassa luotu, eivätkä halunneet osallistua enää enempää tuon kuvan ylläpitämiseen. Yritin kertoa, että esitys käsittelisi sitä, mistä he itse haluaisivat kertoa. Ymmärsin, että naisten tarinat olivat hyvin erilaisia keskenään ja kunkin ihmisen kanssa esityksestä tulisi aivan omanlaisensa. Siksi päätös ei ollutkaan aivan helppo. 

Lopulta Kim, Lekki ja Namwaan valikoituivat mukaan melko vaistonvaraisesti. Kielitaidon lisäksi heissä oli jotakin erityistä, jokaisesta heistä tuntui huokuvan voimakkuutta, tahtoa seisoa omilla jaloillaan ja tulla näkyväksi. En kuitenkaan tuntenut heitä, kun harjoitukset alkoivat ja olin todella jännittynyt. Ennen kaikkea kai siksi, että tiesin, ettei heillä ollut aiempaa kokemusta teatterin tekemisestä. Mietin, uskaltaisivatko he puhua lavalla. Mietin, uskaltaisivatko he ylipäätään astua ihmisten eteen. Ehkä he eivät pitäisikään esiintymisestä ja haluaisivat lopettaa heti huomenna. Ehkä he tulisivat myöhässä harjoituksiin tai eivät tulisi ollenkaan. Ehkä he poistuisivatkin Thaimaahan ja lähettäisivät minulle sieltä tekstiviestin. Mitä sitten tekisin? Varauduin pahimpaan haastattelemalla kaikkia kolmea useita tunteja ja nauhoittamalla kaiken. Suunnitelmissani oli, että mikäli puhuminen tai esiintyminen ei onnistuisi, voisin aina soittaa nauhoja ja kammeta lavalle sitten vaikka itse. 

Ensimmäisestä päivästä alkaen huoleni osoittautuivat turhiksi. Ennen kuin huomasinkaan, olivat esiintyjät rymistelleet lavalle, joku performoi suomalaista kännikalaa perunoiden seassa, toinen tanhusi kattila päässään ja kolmas tarinoi suhteestaan Martti Ahtisaareen. Alkoi todella antoisa ja hauska harjoitusjakso. Huomasin, etten ollut kenties koskaan tavannut yhtä omistautuneita ja ahkeria esiintyjiä. Jos joskus keinot olivatkin ammattinäyttelijöitä vähäisemmät, kaiken sen korvasi ennakkoluulottomuus ja pelon poissaolo. Jokaiseen pyyntööni vastattiin ilolla ja innokkuudella. Seuraavaksi jouduin kysymään itseltäni, yltäisinkö minä sen luottamuksen arvoiseksi, jota esiintyjieni puolelta nautin. Osaisinko auttaa heitä tekemään sellaisen esityksen, joka olisi paitsi taiteellisesti kunnianhimoinen, myös heidän näköisensä? Yritin tehdä parhaani. 

Nyt edessämme on teos, joka koostuu erilaisista paloista ja kuvaelmista, jotka on poimittu kaikesta siitä, mitä Kim, Lekki ja Namwaan ovat puhuneet. Esitys ei kerro esiintyjien kokonaisia elämäntarinoita, se nostaa esiin kohtauksia ja välähdyksiä sellaisista hetkistä, jotka ovat tuntuneet syystä tai toisesta merkityksellisiltä juuri nyt. 

Saara Turunen 12.10.2017